Alkuperäinen tavoitteeni oli 140km. Siihen piti edetä melomalla ensimmäiset 100km taktiikalla 20km melontaa ja puolen tunnin tauko. Satasesta eteenpäin oli tarkoitus noudattaa harkinnanvaraisesti lyhennettyä melonta-tauko-väliä.
Kalustoksi olin valinnut KayakSportin Marlinin aktiiviperäsimellä. Ajattelin 520cm pitkän suht´pyöreäpohjaisen Marlinin olevan kevytkulkuisempi kuin oma XP18 pienissä nopeuksissa. Olihan Marlinissa paljon vähemmän märkäpinta-alaa. Otaksuin märkäpintäalan olevan vaikuttava tekijä kun kaarteesta kiihdytetään 100 kertaa. Peräsimen ajattelin olevan samasta syystä kätevä. Marlinissa on KayakSportin penkki. Tiesin takamuksen viihtyvän.
En ollut aiemmin melonut Marlinilla. Edeltävällä viikolla kävin heittämässä sillä kuuden kilometrin lenkin. Totesin, että penkki on niin hyvä kuin pitääkin. Polkimet tuntuivat aavistuksen pehmeiltä. Ajattelin, että kyllä niiden kanssa pääsee vuorokauden aikana sinuiksi.
Jälkikäteen ajateltuna tuntuu uskomattomalta, että suht kokeneena melojana tein moisia aloittelijan mokia.
Kisa käynnistyi. Ensimmäisen 2,5km kierroksen meloin hieman yli 8km/h vauhtia. JP passaili takana. Olimme viimeiset. Toisella kierroksella JP haki omaa vauhtiaan ja meni ohi. Menomatkalla vastatuuli jarrutti ja paluumatkalla myötätuuli työnsi.
Neljännen kierroksen alkutaipaleella eli noin 8km kohdalla oikea peräsinpoljin räpsähti irti. Se oli jo aiemmin tuntunut hieman liian joustavalta ja huonosti ohjaavalta. Olin ajatellut fiksaavansi sen ensimmäisellä maatauolla. Nyt tuli fiksaus seuraavaan kierroksen loppuun. Nilkutin kierroksen loppuun ilman poljinta laiturille.
Poljin oli ehjä, kisko oli ehjä, poljin oli kuitenkin irti. Järjestäjät toivat tarvittavat työkalut ja sain polkimen paikoilleen. Istuin laiturilla kajakkiin saattaakseni etäisyyden oikeaksi. Kokeilin polkimen pitävyyttä. Räps. Taas irti.
Polkimen runko oli väsynyt jä löystynyt niin, että sen leuat eivät enää pysyneet kiskon ympärillä. Vikaa ei voinut korjata. Vastaavaa poljinta ei löytynyt järjestäjien puhelinrumbasta huolimatta.
Samalla hetkellä kun ymmärsimme, että tästä kajakista ei saa soivaa peliä, järjestäjät alkoiovat etsiä minulle parasta mahdollista kajakkia jatkaa kisaa. Ehdotettu Nelo Viper 55 olisi ollut todennäköisesti paras. Halusin kuitenkin pelata varman päälle. Aamuyön tunteina olo saattaa olla horjuva, joten valitsin mummokakajkin Viper 60.
"Melo kierros ja kerro kelpaako", oli ohje. Meloin kierroksen. Kajakki oli tukeva ja kulki kevyesti. Näytin kierroksen päättyessä peukkua ja jatkoin. Meloin 20km ja tulin maatauolle. Perse oli tulessa.
Viperin penkki oli kisapenkki. Luultavasti se olisi ollut oivallinen penkki 3-vuotiaalle tyttärelleni tai kapealanteiselle maratoonarille. Lievästi ylipainoisen istumatyöläisen pakarat tursuivat penkin reunojen yli. Ja se alkoi sattua.
Kävin hakemassa geelitäytteisen istuinalustan. Olin tyytyväinen valittuani sen tukevimman Touring-kuntsarin. Penkin korkeus nousi alustan myötä lähes sentillä. Hetken aikaa tuntui hyvältä.
Meloin 12,5km. Viimeinen kierros oli sellainen one for the road. Sattui niin saatanasti.
Jatkoin periaatteella one for the road. Eli kun alkaa sattua saatanasti niin otetaan vielä yksi kierros. Jossain vaiheessaa hyökkäsin Leathermanin kanssa kylmälaukun kimppuun. Halpislaukku luovutti pikaobduktiossa pehmusteensa. Teippasin superlonit penkkiin ja iskin geelialustan päälle.
Tuntui hetken hyvältä. Ja sitten taas ei.
Aloin olla epätoivoinen. Vitutti, väsytti, perseeseen sattui, tehokas melonta ei onnistunut edellämainitusta syystä ja muutenkin oli moraali koetuksella. Vettä satoi ja vastatuuli edelleen vaivasi. Ajatus kesketyksestä alkoi vilkkua. Tavoiteena ollut 140km häipyi pimeyteen. Eihän tällä persekivulla voi kestää vielä yli puolta vuorokautta.
Muistin ohjeen ultramatkojen paskoihin hetkiin ja toimin sen mukaisesti. Vedin itseni maihin paljon suunniteltua aikaisemmin, klo 2300. Vaihdoin kuivaa ylle. Söin, join, vedin nuuskan ja venyttelin. Puhalsin telttapatjan punttisalin lavalle enkä sammuttanut valoja, jottei unesta tulisi turhan syvää. Nukahtelin, makasin, lepäsin, annoin perseen toipua. Vedin kosteat melontavaatteet takaisin päälle ja olin vesillä uudelleen ennen kello kahta.
Aamu alkoi valjeta. Melonta kulki ja koneessa oli voimaa. Moraali oli korkealla mutta perse ei kestänyt. Vesilläoloajat alkoivat lyhentyä. Tässä vaiheessa on turha alkaa kertoa minulle kuinka vaan sitkeästi jatketaan eteenpäin. Olen kokeillut 100km:n juoksua ja 100km:n melontaa ja yli 200km:n pyöräilyä. Luulen tietäväni miten mennään eteenpäin kun on epämukavaa. Nyt oli niin epämukavaa että pahimmillaan viimeisillä kilometreillä ennen maataukoa hengityskin alkoi olla haukkovaa.
Jatkoin matkaa katkotaktiikalla. Yritin pitää melontaosuuksilla reipasta vauhtia. Vauhti kärsi kun jaloilla ei pystynyt polkemaan kunnolla. Kerrankin olisi ollut hyvä jalkatuki ja kevytkulkuinen kajakki, mutta se perse...
Nilkutin eteenpäin vesiosuuksien lyhentyessä. Totesin, että kakkostavoite 125km on vielä saavutettavissa. Se hieman piristi.
Viimeisen maatauon aikana huomasin, että tasaluku 130km irtoaa, jos lähtee ripeäati vesille. Vedin viimeisen vitosen reippaasti ja saavuin tasalukuun 11 minuuttia ennen määräajan päättymistä. Vedin kajakin maihin ja liputin itseni valmiiksi.
Matkalla join laimeaa urheilujuomaa noin 20 minuutin välein. Juomasäkki oli kajakin pohjalla. Letku oli vedetty aukkarin ja liivin alta hyvälle hollille. Maatauoilla ja joskus matkalla söin proteiinipatukkaa tai rusinapäkinäsekoitusta. Lisäksi maatauoilla söin ruisleipää ja join cokista tai vichyä.
SUMMA SUMMARUM
Olen kaikesta huolimatta tyytyväinen suoritukseeni. Missään olosuhteissa en olisi pystynyt haastamaan JP:tä. Tein kuitenkin taistellen hyvän suorituksen itselleni. Voimia tuntui jäävän varastoon, koska luurailin maissa lähes seitsemän tuntia. Nopeaus vesillä oli 7,8km/h.
Jopa auton penkillä istuminen oli hankalaa pari päivää. Vielä neljä päivää kisan jälkeen molempien pakaroiden yläosassa oli nyrkinkokoineinen varsin kosketusarka kova möntti.
Viper oli kevytkulkuinen, mutta sen penkki ei ollut minulle. Tämän mittaisissa kisoissa hyvä penkki olisi aika kiva.
Ensimmäiseen vuorokauteen Lahden kilpailun jälkeen en uskaltanut edes ajatella seuraavaa 24h kisaa. Toisena vuorokautena en voinutkaan ajatella haastanvani JP:n tulosta. Toisen vuorokauden jälkeen ei mikään muu ole pyörinytkään mielessä. Lasken mielessäni vauhteja ja taukoja, joilla JP:n ennätys olisi murrettavissa. Mietin kajakkia, jolla sen voisi tehdä (olen juuri myynyt XP18:ni).
JP:n ennätyksen voi murtaa vain istumalla pitkään ja melomalla kovempaa. Siihen voi yltää ainoastaan suurella ponnistuksella ja kovalla kärsimyksellä. Silti se houkuttaa; jo nyt.
LAHDESTA
Tein ennen Lahtea kaksi lajinomaista harjoitusta. Ensimmäinen oli 2 x 20km 20min tauolla ja toinen 3 x 20km 20min ja 30min tauoilla. Kolme kertaa saman lenkin kiertäminen merellä oli jo puuduttavaa. Mietin silloin, että millä ilveellä pää pysyy kasassa yli 50 kierrosta järvellä kun kierros on käytännössä 1.25km:n pätkän vetoa ees taas.
Itseasiassa Joutjärven kiertäminen oli henkisesti erittäin helppoa. Tietty mikromaali odotti jokaisen suoran päässä. Kierroksen täyttyessä tuli pikkuisen isompi mikromaali. Persevammaisena melonta toi välimaaleja vielä lisää.
Järjestelyt olivat erinomaiset. Nimen ja kilometrien kuuluttaminen joka kierroksella antavat kummasti potkua. Tänne kannattaa tulla ihan retkipohjilla. Tunnelma on ainutlaatuinen.
Ultramatkoilla tulee se heikko hetki aina jossain vaiheessa. Jossain vaiheessa se jollain konstilla häipyy. Minulla noutaja tuli jo 70km:n kohdalla. Pitkitetty maatauko ja torkut palauttivat uuden miehen radalle. Ultramatkojen hienoin hetki ei välttämättä ole maali. Minulla hienoimmat hetket olivat yöllä 02-05 kun melonta taas kulki ja musta epätoivon aika oli ohitettu.
Tulkaa ensi vuonna haastamaan itsenne Joutjärvelle!
PS
Jos aiotte pitää juomasäkkiä kajakin pohjalla niin pitäkää huoli, että letku suukappaleineen ei pyöri siellä pohjalla. Nimimerkki Imodioumin ystävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti